Voittaja

Kolmas blogikirjoitus onkin mielenkiintoista kirjoittaa. Nimittäin alunperin mulla oli tarkoituksena kirjoittaa jokainen postaus jotenkin todella inspiroivana ja tyylipainoitteisena. Tällä kertaa mulla ei silti ole mitenkään inspistä kirjotella kauneudesta ja tyylistä. Nimittäin niin paljon on tapahtunut siitä, kun kilpailu alkoi. Tahdon siis puhua aiheesta josta ei yleensä puhuta ääneen. Pakko myöntää, että yhdessä vaiheessa jopa mietin miten jaksan enää mitään ylimääräistä, mutta meidän mahtava mallimentor Pixie valoi muhun sisäistä voimaa jotta jaksan nousta joka aamu ylös sängystä. Koska mä aion olla voittaja ainakin omassa elämässäni. Kilpailu on kyllä saanut tajuamaan montakin asiaa, vaikka ääniä ei ole mulle sadellut siinä määrin, kuin alunperin ajattelin, on ystävien tuki ollut taas mahtavaa ja samalla olen mielettömän ylpeä kaikista muista kilpailijoista, joista on tullut ystäviäni. Mielessä pyörii myös se, mitä kilpailumme järjestäjä Saija sanoi, olemme kaikki voittajia.

Mitä kilpailun aikana on siis tapahtunut? Mulla on siis maanis-depressiivinen mielialahäiriö, joka tällä hetkellä on ollut vahvasti masennuksen suunnalla. Omien tuntemuksien lisäksi kannan aina muiden ongelmia harteillani, koska ystävien murheet on aina mulle erittäin tärkeitä, en tahdo kenelläkään olevan paha olo ja tahdon auttaa. Kuun alussa ystäväni päätti lopettaa elämänsä oman kätensä kautta, koska elämän kurjuus tuntui olevan silloin aivan liikaa. Viime vuosina olen joutunut joka vuosi kestämään, kuinka nuoret ja tärkeimmät ystäväni kuolevat ja vaikka tähän ei ikinä totukkaan, niin jotenkin sitä surua oppii käsittelemään. Samaten alkaa välillä pännimään tämä nykyajan käsitys ja käytös kuolemasta. Koko homma tuntuu olevan mitä suurin tabu ja ikinä ei saisi olla avoimesti surullinen, ei saa puhua kuolemasta ja kaikki pelkää sitä samaan aikaan.

Kaikki tämä on silti yhtä luonnollista kuin syntyminenkin.

Mä en oo oikeen varma mitä mä tällä kaikella kertomisella yritän nyt kertoa, mutta ainakin sitä, että en anna elämän katkeroittaa mua. Pikkuhiljaa syömishäiriöbuumin jälkeen tuntuu olevan muotia koulukiusaamisesta kertominen ja yhtäkkiä kaikilla tuntuu olevan ties mitä ongelmia. Jotenkin kun sitä on itsekin tullut koettua niin koulukiusaamista, syömishäiriötä, syrjimistä, yksinäisyyttä, menettämisen tuskaa ja ties mitä, en vain suostu hyväksymään sitä, että joku haluaa luovuttaa. En pidä luovuttajia heikkoina, mutta koko asia vain saa mut tuntemaan mitä suurinta surua. En itse suostu olemaan uhri, olen selviytyjä. Mitä vain elämä tuokaan eteeni, aion selviytyä siitä, oppia ja kasvaa niistä. En unohda mitään, mutta en myöskään tahdo jäädä märehtimään itsesäälissäni. Ongelmista on hyvä (ja niistä pitääkin) puhua, mutta kukaan ei ole uhri ellei tahdo olla.

Aion siis mielenkiinnolla odotella ja toivoa, että ne jotka tuntevat olevansa nyt pohjalla, tietävät ja tajuavat että elämässä koittaa myös hyviä hetkiä, suurta onnea ja asioita joita on oikeasti ihana odottaa. Me kaikki voimme elää onnellista elämää. Onnellisuus ei ole asia mitä pitäisi tavoitella, vaan mitä voit olla jo nyt, olla nyt onnellinen. Sen sijaan, että keskittyy valittamiseen, voisi kokeilla vaikka kokonaisen päivän olla valittamatta (ja tajuta kuinka vaikeaa se on aluksi..), teot vaikuttavat enemmän kuin sanat.

Niin. Sinä päätät. Oletko uhri vai voittaja?

-Leena