Auringonpaiste ~ friend or foe?

Kuva: Silkuchu

Terkkuja Tampereelta ♡ Päätin kirjotella tänne vähän keveämpää hömppälömppää, mutta toisaalta jotain itselle hyvinkin oleellista. Paljon upeita kirjotuksia ja tärkeitä aiheita on takana ja varmasti kesän mittaan tulee vaikka ja mitä ihanaa lisää! ^__^

Tässä kun jo iski kesäkelit, huomaan olevani aika eroavainen otus porukassa; muiden juostessa kohti auringonsäteitä, meitsi menee niitä karkuun. Rakastan kuitenkin aurinkoa, luontoa, lämpöä ja valoa, mutta kun palan! Aina on ollut herkkä iho kaikin puolin, mutta muutaman viime vuoden kesinä todennut, että hetkikin suorassa auringonpaahteessa ja iho kärtsää samantien. Päätän siis suosiolla suojautua ja jättää nuorena unelmoidun rusketuksen pois mielestä, kun sitä kuitenkin olis vaalea, punainen, vaalea, punainen..eli vaaleanpunainen..hihi..mun lemppariväri! Se onkin jo ihan toinen stoori. :P

Näin suojaudut palamiselta ^_~

☀  Vältä suoraa auringonpaistetta ☀  Käytä laadukasta ja korkeaa suojakerrointa ☀  Suojaa vaatteilla, esim pitkähihaiset, polvisukat ja lierihatut! ☀  Autoa ajaessa suojaa myös kädet ☀  Käytä päivänvarjoa ☀  Sisäinen terveys auttaa myös ihon hyvinvointiin

Kuva: Lizzie Chili

Tiesittekö muuten, että Japanissa suojaudutaa auringolta? No ihan yhtä yleistettynä, kuin että Suomessa jengi ryntää rannoille ja nurtseille grillaan itseään heti aurinkoisen päivän tullessa näköpiiriin. Moni oma tyylisuunta on japanilaista alkuperää ja siellä ihannoidaan paljon vaaleaa ihoa, toki moni nuorekas tyyli myös suosii yliruskettunutta lookkia, että oikein rikotaan kangistuneita normeja...buahahaa :D

Ihanaista kesän alkua, ootte söpöjä! ^___^ ~♡

  ❤~ Saija Sasetar

Roolimalli?

Unelmat. Ne on asioita jotka jaksaa auttamaan tämän päivän yli huomiseen. Ne saa yrittämään tänään paremmin. Ne saa sinut uskaltamaan tekemään asioita jotka pelottavat. Unelmat eivät ole vain lapsille, toivominen, pyrkiminen ja oppiminen on suorastaan mitä tärkeintä elämässä. Jos elämisessä ei ole mitään kiinnostavaa tai mitään mihin pyrkiä, ei se edes olisi elämää. Ei ainakaan minun mielestäni. Toisinaan mietin, tulenko ikinä saavuttamaan omia unelmiani, mutta sitten tajuan, että olen jo saavuttanutkin monia. Olen saanut ystäviä, blogini on menestynyt, olen oma itseni, olen naimisissa ja asun omillani.

Joillekin ne voi olla tavallisia asioita, mutta minä olen koko lapsuuteni ja teini-ikäni ja osan aikuisuudestakin viettänyt aikani peläten, että päädyn olemaan aina yksin ja hyljeksitty.

Olen aikoinaan joutunut olemaan paljon yksin ja siksi olen tottunut myös olemaan paljon yksin. Kai elämä teki minusta introvertin. Silti kaipaan itselleni elämää, erilaisia ajatuksia ja uusia kokemuksia.

Blogi ylipäätään sattuu vain olemaan ilmeisesti jo melkein jatke minusta. En tiedä mitä elämä olisi ilman bloggaamista. Jostain syystä myös lukijat on tulleet erittäin tärkeäksi, on ihanaa tietää, että saan inspiroitua jotakuta, jonkun elämään tätä hetkeä tai vain pitämään minusta ja blogistani. Toisinaan se on edelleen niin omituista, että en ole aivan sisäistänyt sitä. Lukijat ovat käyttäneet sanoja kuten "ihailla" ja "roolimalli". Minäkö roolimalli? Oikeasti? Henkilö josta ei ole aiemmin ollut mihinkään? Olen ottanut nämä sanat erittäin skeptisesti vastaan, vähän samaan tapaan kuin naiset aina sanovat, että kiitos mutta en mä nätti ole, kun joku sanoo kauniiksi, uskomatta tietenkään sanaakaan mitä toinen sanoo. Mulla arvostus on vielä isompi asia. On ihanaa tulla huomatuksi, mä en olekaan enää se näkymätön tyttö jolle kukaan ei halua puhua. Mä olen se, jonka postauksia odotetaan, se jonka tyylistä otetaan vaikutteita ja jonka sanoilla onkin merkitystä. Missä välissä se on tapahtunut? Vai onko se ollut kaiken aikaa, en ole vain nähnyt sitä? En ole itseni antanut nähdä? Kuinka moni muu pitää itseään täysin nollana, vaikka ihmiset ympärillä, kenties sanattomasti, ihailevat tiettyjä piirteitä tai saavutuksia elämässäsi. Kuinka sokeita me oikeasti olemme omien vahvuuksiemme edessä? Kaunistaako vaatimattomuus oikeasti ja mikä on itsesäälin ja vaatimattomuuden raja..?

Olen aiemminkin puhunut unelmista. Olen itse kertonut niitä blogissa ja facebookissa julki, koska haluan edelleen pitää blogini sellaisena kuin sen alunperin suunnittelinkin, luurankoni kaapissani on kaikkien nähtävänä. Elämäni on pitkälti muuttunut sen jälkeen, kun aloin pitämään blogiani ja se on kasvanut mukanani. Salaisuudet ja mustat möykyt on tulleet ulos ja jättäneet tilaa toivolle ja unelmoimiselle. Ja myös vahvuudelle, kun piiska sisälläni ei enää piiskaakaan.

Olen tajunnut, että voin myöntää minulla olevan mahdollisuudet mihin tahansa haluan. On kyse sitten blogimaailmasta (haaveilen edelleen urasta bloggaajana, nythän en saa senttiäkään mutta eipä se haittaa), kirjailijann urasta, toimittajana olosta tai jostain muista tavotteista. Annan itselleni luvan sanoa kiitos, kun joku sanoo minusta jotain hyvää. Ja osaan myös puolustaa, kun sana on turhaa. En minäkään täydellinen ole, ja vaikka kuinka yritän olla tekemättä mitään loukatakseni ketään, muistan, että olen töykeästi vastannut parin lukijan kommenttiin. Virheistä silti oppii. Jos asian tietävä lukee tätä, pahoittelen käytöstäni, otin sanasi loukkauksena vaikka se ei sitä tainnut olla.

On siis hyvä pyytää myös anteeksi. Ja antaa anteeksi.

Ja elää tätä päivää, koska mikä vain on mahdollista.

Jos siis minäkin, kaiken tämän masennuksen ja epävarmuuden keskellä jaksan taistella ja yrittää ja olla sitä myöten roolimalli, kuka tahansa muukin voi olla oman elämänsä sankari tai huomaamattaan suuri inspiraation lähde, roolimalli tai usko parempaan huomiseen. Itse en vaihda mihinkään sitä tunnetta, kun joku on tullut kertomaan, että minun teksteistä ja tarinoista on tullut parempi olo ja nyt jaksaa taas. Huomioi jokainen ihminen ympärilläsi, koska ikinä ei voi tietää millainen vaikutus sinulla on heihin.

-Leena Flink-

http://luurankojakaapissa.blogspot.fi

Onnea on...

Vihdoinkin kesäloma häämöttää ja vuoden kovan työn jälkeen on aikaa rentoutua ja kerätä voimia ensivuoden kirjoituksia varten... Vuoteen onkin mahtunut paljon kaikenlaista, niin ihanaa kuin ikävääkin. Puoli vuotta sitten päätin että en kuitenkaan anna vastoinkäymisten lannistaa minua, vaan teen parhaani jotta minä ja läheiseni saisimme olla onnellisia kaikesta huolimatta.

Vasta vähän aikaa sitten aloin pohtia mitä onnellisuuteen oikeasti tarvitaan. Tajusin, ettei onni olekaan aina riippuvainen siitä mitä elämässäsi tapahtuu vaan siitä miten itse suhtaudut tapahtumiin. Kyselin ystäviltäni miten he kokevat onnellisuuden ja lähes kaikilta sain samat vastaukset: läheiset ihmiset, itsensä arvostaminen, arvojen toteutuminen ja asenne nykyhetkeen. Nämä lähtökohdat eivät tuntuneet kovin vaikeilta saavuttaa, joten päätin, että tänä kesänä aion antaa itseni olla onnellinen. Tein listan neljästä askeleesta jotka aion tulevan kesän aikana toteuttaa parhaani mukaan ;)

1. Elä                                                                                                                             

Kaiken häslingin keskellä unohtuu usein nykyhetki. Mielessä pyörii vain mitä huomenna piti olla tehtynä ja mitä et ehtinyt tänäänkään tehdä. Haluan pysähtyä tähän. Hengähtää hetken ja tajuta ettei loppuelämäni kaadu siihen jos en ehdi tehdä ihan kaikkea. Haluan haudata varpaani nurmikkoon ja kääntää kasvoni aurinkoon. Uskon että onnellisuuden kannalta ei olekaan tärkeintä kuinka menestynyt olen, vaan se teenkö asioita joita rakastan. Minulle tärkeitä ja voimia antavia asioita ovat esimerkiksi teatteri ja kirjoittaminen. Annetaan itsellemme aikaa elää oma elämämme!

 2. Anna anteeksi

Liian usein huomaan moittivani itseäni epäonnistumisista. Miksen taaskaan pitänyt puoliani? Miksi minun piti taas unohtaa tärkeä asia? Miksen voinut--- seis. Kukaan ei voi onnistua aina. Mitä jos joka kerta kun mielesi tekisi moittia itseäsi vaihtaisitkin haukun kehuun? Kiittäisit itseäsi siitä että vaikka oletkin kohdannut haasteita olet silti siinä juuri niin ihanana kuin olet? Jokainen kohtaa elämässään vastoinkäymisiä ja vaikeita aikoja, mutta se että tuntee toisinaan surua ja tuskaa ei tarkoita ettei voisi olla onnellinen. Usein sanotaankin, että onnellisuuden avain on juuri asenne elämään. Haluan oppia antamaan itselleni anteeksi ja tajuamaan sen että voin olla onnellinen vaikka en aina onnistuisikaan tavoitteissani. Usein matkalla haaveisiini olen saavuttanut jotain vielä parempaa kuin itse tavoitteeni, olen löytänyt parhaat ystävät jotka ihminen voi saada <3

  

  3. Ystävyys

Kun mietin elämääni on asioita josta en voisi olla kiitollisempi. Ystävät ja perhe. Vaikeudet ja pelot tuntuvat miljoona kertaa pienemmiltä kun tiedän, että on ihmisiä jotka hyväksyvät minut ja rakastavat minua aina. En halua antaa kiireen ja työn mennä ystävyyden edelle, joten päätin että tänä kesänä aion antaa paljon aikaa ystävilleni. Jo nyt suurin osa siitä onnellisuudesta joka minulla on  ystävieni ansioita. Haluan tehdä heidät yhtä onnellisiksi kuin he tekevät minut. Kiitos rakkaat <3 ilman ystävieni ja perheeni tukea en olisi tässä.

 4. Rakasta, rakasta ja rakasta

Aion rakastaa muita ihmisiä. Aion oppia rakastamaan elämääni sellaisena kuin se on. Aion rakastaa itseäni sellaisena kuin olen. Olen ehkä sisimmältäni vähän hippi, mutta uskon että itsekin tulen onnellisemmaksi kun olen hyvä muille. Uskon myös että onnea on turha pitää pelkästään itsellään kun sen voi jakaa toisten kanssa. Entä jos jokainen meistä päättäisikin olla hyvä muille, voisiko siitä syntyä kovin paha maailma? ;)

Eräs tuntematon ajattelija on pohtinut elämäänsä näin:

"Jos saisin elää elämäni uudelleen yrittäisin ensi kerralla tehdä enemmän erehdyksiä. Rentoutuisin, olisin taipuisampi, olisin hupsumpi kuin olen tällä matkallani ollut. Matkustelisin, hulluttelisin, kiipeäisin öisin useammin vuorille, uisin joessa, katselisin auringonlaskuja. Kävelisin ja katselisin ympärilleni enemmän. Söisin enemmän jäätelöä ja vähemmän papuja. Jos joutuisin elämään elämäni uudestaan, kävisin uusissa paikoissa, tekisin uusia asioita, kantaisin vähemmän matkatavaraa mukanani. Jos saisin elämäni uudelleen elettäväksi, kulkisin paljain jaloin aikaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn. Ajelisin karusellissä ja poimisin päivänkakkaroita"

Ihanaa ja rentouttavaa kesää kaikille! <3 Annetaan itsellemme lupa olla onnellisia vaikeuksista huolimatta! Ehkä jo huomenna hautaat varpaasi nurmeen ja naurat vedet silmissä arjen harmaudelle ;) pus!

- Vera Emily

Ihanaa Kesän alkua kaikille!

Tää on odottanut kesää ja nyt viime viikolla se sitten tuli viimein! Oon todella kesä ihminen, elämä on paljon nautinnollisempaa mulle kesä aikaan. En sitten tiedä kärsinkö valon vähäisyydestä talvisin mutta näin se on. Valo ja lämpö on vaan ihanaa! Kesä on lyhyt joten kannattaa ottaa siitä kaikki irti! Kannattaa käydä festareilla, pussikaljalla (muistakaa kerätä omat roskat), terassilla ja kaiken maailman kesä tapahtumissa! Olkaa ulkona, keho ja mieli piristyy! 

Toinen aihe mistä halusin kirjottaa on itsetunto.

Alhainen itsetunto on monelle ihmiselle tuttu juttu, myös mulle. Media suoltaa kuvaa  sileäihoisista tosi laihoista ja pitkistä mimmeistä sekä lihaksikkaista miehistä. Ihmiset vertaa itteensä omasta mielestään kauniimpaan ystävään, kaveriin jne..  Ei se ei oo oikeeta maailmaa se. Ja että sitä huomaamattakin tulee tehtyä ihan sitä, VERTAILUA! Ja se jos syö itsetunnon nii joku! Kun minä en voi koskaan olla tuollainen jne. Törmäsin vähän aika sellaiseen tekstiin missä luki " I'm not beautiful like you, i'm beautiful like me..." Ja se osu ja uppos. jokainen meistä todella on omalla uniikilla tavallaan kaunis.

 Pääasia että pitää hyvää huolta itestään ja sydämestään. Ja mielessä se mikä elämässä on tärkeintä. Ei se ei ole pusuhuulet, terhakka pylly tai silaritissit.
Se on se mitä sulla on korvien välissä ja sydämessä. ;)
Jokaisen pitäisi uskaltaa olla persoonallinen oma itsensä laihana, lihaksikkaana, pulleena, kauniina, hassuna omana itsenään. 

Se on oikeesti hemmetin vapauttavaa kun sisäistää nämä asiat, vaikkakin nää asiat aina aika ajoin kiusaa minuakin edelleen. mutta voin potkasta ne ajatukset h........n mun päästä. Ne ei palvele mua, enkä mä todellakaan aio palvella niitä! ;) Tänä kesänä aion ulkoiluttaa mun 

paksuja jalkojani lyhyessä mekossa! Nih.

Tää on kaikille  teille ihanille naisille! ;) 

-Betty Borderline-

Self Control

Mä olen ihminen joka tykkää siitä että tietää missä mennään. Ei mun tarkalleen tarvitse kaikkea tietää etukäteen, mutta jonkunlainen tuntuma pitää olla. Yllätyksiin sopeudun helposti. Mutta se, että olen täysin tiedottomana ja jonkun muun armoilla tekee mun olon epämukavaksi. Ja se että mä tiedän että olen rajoittunut, niin koitan rikkoa sen.

Mä olen aikoinani opiskellut kampaajaksi sen takia, koska sitä ennen kun kävin kampaajalla en saanut mitä halusin. Se teki mulle epämukavan olon. Joku koski mun hiuksiin enkä edes saanut mitä halusin. Mun piti selvittää oliko kyse siitä, että ulosantini oli huono. Vaiko oliko kenties pyytämäni mahdoton toteuttaa. Vai jotain muuta.

Siitä lähtien mä olen koskenut itse omiin hiuksiini tai ollut siitä vastuussa. No okei, se on kotioloissa melkoinen luuta, enkä mä sitä kihartele ja laittele karva kerrallaan. Mutta se on oltava aina kuitenkin omannäköinen. Mä luotan että ymmärrätte mitä tarkoitan. Underground Model 2014 kuvauksissa tein ekaa kertaa sen, mitä en oo koskaan tehnyt. Mä annoin hiukseni muitten käsiin. Minä tein sen! MINÄ!! Yksi haaste on selätetty ja olen taas hurjan rohkea ihminen! Supersankari! Alankin kulkemaan trikoissa ja viitassa. Anteeksi mielikuva. (Underground model 2014 kisan järjestäjät pesevät kätensä tämän blogikirjoituksen aiheuttamista mielenterveysvaurioista)

Vaihdoin muuten puhelinta äsköttäin. Mun uudessa puhelimessa on semmoinen kauniit kasvot-kuvaustoiminto. Mä oon kokeillut sillä ottaa selfieitä, mutta se ei toimi. Joka kerta kuvissa ei oo kauniita kasvoja. Paska puhelin. Palautan.

Näihin tunnelmiin ja kauniisiin kasvokuviin... 

ENJOY!

 Divina - The Superhero

Jokainen meistä on rantakunnossa

Kesä lähestyy. Vaatteet vähenee ja joka ikinen vuosi alkaa tuhansilla naisilla pikalaihdutus rantakuntoon. Mikä on rantakunto?

Photo:Doris

Onko se sitä että sinä itse olet tyytyväinen itseesi ja kannat ylpeydellä kroppasi, oli se 38kg tai 138kg. Vai onko se se mitä muut ihmiset ovat luoneet normiksi missä kunnossa vasta kehtaa mennä rannalle?

Haastattelin kahdeksaa ihmistä. Neljää naista ja neljää miestä, iältään 18-25v. Kysyin että mikä on teidän mielestänne rantakunto?

Vastauksia olivat naisilla: 
"rusketus, sikspäkki ja timmi kroppa" , "sopivan laiha, ei niinku yhtään löysä ja löllyvä" , "ruskee ja treenatun näkönen", "semmonen et kehtaa laittaa bikinit ilman et hävettää".

Miesten vastauksia: 
"hyvännäkönen perse kivoissa bikineissä", "ruskettunut ja iloinen" , "nainen joka ei häpee itseään" , "kaikki me ollaan nähty äitimme mahat saunassa ni ei kukaan odota et äiti on kokoa 0, rantakunto on sitä että tulee sinne rannalle" .

Huomioin tässä että naisten ja miesten vastauksissa oli huomattava ero. Naiset olivat paljon ankarempia itselleen. Naisilla oli se median luoma kuva siitä mikä on ainoa oikea tapa esiintyä uimapuvussa. Ja miehillä taas enemmän hälläväliä ja realistinen kuva.

Ei ketään kiinnosta sun selluliittis tai kalkkunanvalkea ihosi. Ja jos kiinnostaa niin se kertoo tästä ihmisen omasta epävarmuudesta enemmän kuin siitä mitä sinä olet. Tarkoitus sillä on vaan pönkittää omaa oloaan paremmaksi.

Eli tänä vuonna sovitaan että jokainen meistä on rantakunnossa. Heittää ylpeänä uikkarit niskaansa, levittää aurinkorasvan ja nauttii lämmöstä. Niin meinaan minäkin, ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen.

Nauttikaa, rakastakaa itseänne ja muistakaa että peilikuva ja vaa'an lukema ei kerro meistä kenestäkään mitään ihmisenä. Vaan se miten käyttäydymme toisiamme kohtaan!

Joten haastan kaikki antamaan tuntemattomalle tai tutullekkin yhden AIDON kehun viikossa. Se ei vie aikaa ja kun se tulee sydämestä, tekee se molemmille hyvän olon. :)

Photo:Sini Ketola

Puss <3

-Doris

Pukuleikkejä

Blogi on aloitettu vauhdikkaasti kirjoittamalla homofobiasta ja pakko sanoa, että oma rima nousi hyvin korkealle tätä blogitekstiä kirjoittaessa. Pitääkö minunkin keksiä joku hyvä aihe, ottaa kantaa johonkin epäkohtaan tai ajankohtaiseen asiaan? Tulin kuitenkin siihen tulokseen, etten lähde vastaavanlaista tekemään. Nita kirjoitti tärkeästä asiasta, joten eiköhän se riitä.

Oma kevääni on ollut hektinen työn ja harrastusten parissa, minulla ei ole nyt pariin kuukauteen ollut vapaata viikonloppua. Seuraava sellainen on ilmeisesti tulossa kesäkuun puolessa välissä.

Underground kisan lisäksi aikaani on nyt vienyt tuhottoman paljon harrastus nimeltä cosplay (tulee englanninkielisestä sanasta costume play, vaateleikki). Siinä valitaan joku itseä miellyttävä hahmo ja valmistetaan itse mahdollisimman lähelle hahmon ulkonäköä vastaava puku / maskeeraus.  Harrastajille on tarjolla – varsinkin kesäisin – erilaisia tapahtumia ympäri Suomea. Näissä tapahtumissa harrastajat voivat tutustua toisiin harrastajiin, vaihtaa kokemuksia, käydä ohjelmissa ja innokkaimmat voivat myös kisata puvuillaan. Harrastustoiminta on vielä pientä Suomessa, mutta myös meidän maahamme ovat rantautuneet isot arvokisat, kuten Nordic Cosplay Summit (pohjoismaiden mestaruuskisa), Eurocosplay (euromaiden mestaruus) sekä World Cosplay Summit (maailmanmestaruus).

Ennen kuin aloin itse cosplayaamaan, pukeuduin jo huomiota herättävästi siviilissä. Sen lisäksi tykkäsin meikkailla itseäni hyvin eri lailla ihan muuten vain sekä pukeutua hassusti aina vappuna ja naamiaisissa. Kun sitten törmäsin harrastukseen vahingossa eräänä kauniina kesäpäivänä Jyväskylän keskustassa käydessäni, tiesin heti, että tuo hassujen vaatteiden ja upeiden maskeerausten täyttämä harrastus olisi kuin luotu minulle.

Olen harrastanut cosplayta vuodesta 2006 alkaen ja se on alkanut näkyä myös pukeutumisessani. Entinen goottityttö on alkanut käyttää värejä, erilaisia pitsejä sekä röyhelöitä ja hauskoja asusteita. Ennen en olisi voinut kuvitellakaan laittavani muffinssia päähäni tai kissankorvahupparia päälleni.

Otin tästä harrastuksesta kisaan myös mukaan pieniä ominaisuuksia, joka näkyy kisakuvassani maskeerauksena. Maskeeraus on otettu aika lailla suoraan Monster High nukkesarjan Skelita nukelta, joka on luuranko vaatesuunnittelija. En ole vielä kyseisestä hahmosta tehnyt cosplaypukua, mutta ehkä joskus saatan sen tehdä, kuka tietää.

Lopetan tämän blogikirjoituksen sanoihin, älkää koskaan kadottako sitä pientä pilkettä silmäkulmastanne (;

-Minorea Wasara-

Elämää kameran edessä

Ajattelin näin ensimmäiseen blogipostaukseeni kirjoittaa siitä kuinka päädyin kameran eteen ja miltä kuvattavana oleminen tuntuu. Valkkasin myöskin muutamia vuosien varrella otettuja otoksia, aikalailla randomisti, ja kerron mitä juuri tuona hetkenä tapahtui tai millaiset oli fiilikset.

Olen lapsesta saakka rakastanut kameran edessä keikistelyä. Olin meidän perheen linssilude, tungin usein myöskin kuviin silloin kun ei olisi pitänyt. Muistan erään kalareissun Lappiin vanhempieni kanssa. Iskä koitti ikuistaa kalasaalistaan ajastimen avulla. Vaikken ollut ensin lähistölläkään niin liekö vaikeaa arvata kenen naama siinä kalan edess  oikein pällisteli.. Harmikseni tätä kuvaa minulla ei ole, mutta näin ensimmäisenä voisin laittaa kesäisen mekkokuvan. Ikää taitaa olla noin 2,5v. Ainakin veikkaisin näin. 

Neiti Kesäheinä  vuonna 1989

Jossain vaiheessa aikuisiän lähestyessä selasin tohkeissani niinkin legendaarista paikkaa kuin IRC-galleria. Pyysin yhtä kaveriani ottamaan minusta kuvia joita laitoin sinne esille. Iso kasa keltaisia lehtiä ja pieni mustatukkainen tyttö nahkatakissaan. En tiedä onko noita missään tallessa, harmi. Bongasin sieltä myöskin herrasmies-valokuvaaja Qumman ottamia otoksia. Vaihdeltiin kuulumisia ja sen jälkeen kun täytin 18-vuotta menin ensimmäisiin ns."mallikuvauksiin" hänen tykönsä. Se fiilis joka tuli kun näki ruudut itsestään.. Aivan älytöntä. Vaikka ensimmäisten kuvausten aikana olo olikin vähän epävarma, nautin suunnattomasti siitä fiiliksestä joka niiden aikana oli sekä siitä joka niiden jälkeen jäi päälle. Janosin lisää ja kuvattiinkin hänen kanssaan muutamaan otteeseen vuosien aikana. Toivottavasti vielä uudestaan joskus tulevaisuudessa!

Lucy 18v, Kuvaaja : Qumma Art(www.qumma.fi)

  

Pitkän tauon sekä paikkakunnan vaihdoksen jälkeen päädyin jossain vaiheessa kuvattavaksi Turkuun "Wallpepper Studios"-studiolle. Matkustin junalla ison kapsäkin kanssa, raahasin mukanani ties minkälaista rekvisiittaa. Pelotti etten osaa mitään tai kuvista tulee huonoja. Pelkäsin ihan turhaan. Christianin kanssa kuvaaminen oli mukavaa ja lopputuloskin näyttää mukavalta. Hänen kanssa kuvattiin mm. myöskin silloin kun odotin jälkikasvuani sekä yhteiskuvia jo toisen muksun saamisen jälkeen. 

Vuosi 2009. Paidan alla taitaa olla jotain "ylimääräistä"piilossa, hihi!
Kuvaaja: Christian Nordv´blad/Wallpepper Studios(www.wallpepperstudios.com)

Vuonna 2012 teimme yhteistyötä toverini Ilarin kanssa. Ensimmäisessä setissä oli niin hienomekkoinen nainen kuin aivan umpikaheliksi sonnustautunut kultabokserinen hiiri. Hiiri oli selkeästi ottanut vaikutteita "The Rocky Horror Picture Show"-elokuvasta. Seuraavana vuonna räpsittiin otoksia punatukkaisesta ladystä sekä Spidey Ramonesta, naisesta joka on tosielämän Spider-Man ja joka kuuntelee Ramonesia. Voi sitä naurun määrää kun pompin valkoisen taustan edessä käsistäni mukamas seittiä ammuskellen! Äänitehosteita täytyi huudella myöskin. Kuvaukset ovat useasti fyysisesti kovin raskaita, nämä olivat yhdet raskaimmista.

Spidey Ramone, 2013. Kuvaaja: Ilari Nurmi Photography @ FB

Viime keväänä suurien elämänmuutoksien myötä otin kunnon boostipyrähdyksen. Keväällä sattui ja tapahtui, mutta koin että kuvauksissa käynti oli niin luovaa ja voimaannuttavaa että vaikken paljoa muuta jaksanut niin saatoin ottaa ja lähteä toiseen kaupunkiin moikkaamaan kavereita sekä siinä ohella kävin vähän poseeraamassa. Olin sopinut kuvaukset Tampereelle. Aiheena oli Teräsmies, joten olin Clara Kent. Keräsin vaatekaapin uumenista rekvisiitat Claralle sekä Teräsnaiselle, ainut asia jonka kuvaaja joutui hankkimaan minulle oli punainen viitta. Odotin kuvauksia todella tohkeissani, mutta valitettavasti sain lähtöaamuna kuulla hyvän ystäväni menehtyneen uusiutuneeseen aivoverenvuotoon. Menin aivan lukkoon enkä tiennyt miten pitäisi olla. Mietin että mitä ystäväni olisi vastaavassa tilanteessa halunnut minun tekevän, hain mukaani matkalta punaviintä ja riensin junaan. Kuvissa ei näkynyt se suru ja tuska joka sisällä kuohui, se tosin repesikin sitten esille myöhemmin kun ei tarvinnut enää keskittyä mihinkään. Koska ystäväni oli loppuun saakka supernainen, omistin mielessäni nämä kuvat hänen muistolleen. 

Clara Kent is feeling super, 2013 Kuvaaja: Sakari Karipuro

Vaikka kerrottavaa olisi kuinka ja jokaiset kuvaukset ovatkin olleet mukavat sekä mieleenpainuvat niin valitettavasti en voi tähän löpistä loputtomiin jokaisesta kerrasta. Päätänkin siis tämän postauksen ehdottomalla suosikillani: Pellekuvaukset. Oli 07.04.2013. Lupailtiin hyvää ja aurinkoista keliä. Olin varustautunut siihen että kuvaamme Kouhian Millan kanssa kauniissa ja lämpöisessä kelissä mielipuolista pelleilyä keskellä Tampereen keskustaa. Kuinkas kävikään? Oli koleaa, satoi räntää, tuuli vimmatusti. Me tytöthän emme tästä lannistuneet. Kaivoimme auton perältä rikkinäisen sateenvarjon jonka kanssa keikuin muurin reunalla. Esitin että itken, siihen saakka kunnes itku tuli oikeasti. Pööpöilin myöskin kauppakeskuksessa keppihevonen kainalossani ja parkkihallissa pellekoira-toverini kera. Olin väsynyt, tuntui että päässä pyöri epätoivo kaiken suhteen mutta päätin että annan mennä täysillä. Täysillä mentiin ja se kannatti. Saatiin aikaan otos jonka toteuttamista voin muistella lämmöllä vielä vanhana mummonakin. 

Lucy The Clown, 2013. Kuvaaja: Milla Kouhia Photography @ FB

Tähän onkin sitten hyvä lopettaa tämä lähes päättymätön sanojen tulva sekä innostus. Kehoitan jokaista kameran eteen halajavaa kokeilemaan millaista se on. Ihan sama osaako sitä poseerata kuin huippumalli, en minäkään osaa, eikä sillä ole väliä onko lopputulos ammattimainen, koska se tunne sekä tyytyväisyys itseään kohtaan niiden jälkeen on piste i:n päälle. Itseluottamus kasvaa huimana ja saa olla jälleen yhtä kokemusta rikkaampi. Hyvää loppuviikkoa, räps filmaten! Pus! <3

-Lucy